Veriseitikkejä metsästämässä

Olen nyt jo neljä syksyä peräkkäin metsästänyt veriseitikkejä täällä Tampereen upeissa ja runsaslukuisissa metsissä. Tämä mainio ja himoittu värjäyssieni on yleinen, mutta tähän asti se on ollut minulle vain pelkkä lankavärjäysteni unelma. Voin paljastaa sinulle, että en ole löytänyt yhden ainokaista veriseitikkiä näinä vuosina. En ainoatakaan. Olen jopa googlannut hakusanoilla, joilla kuvittelin löytäväni keskusteluita veriseitikkien löytöpaikoista. Koska sienestäjät eivät yleensä mielellään omia sienipaikkojaan muille kerro, yllätyin, sillä löysin netistä vinkin tämän myrkkysienen kasvupaikasta. Itse en kyllä veriseitikkejä sieltäkään löytänyt.

Muutin tänä vuonna taktiikkaani. Päätin lyöttäytyä mukaan himosienestäjän syksyiselle metsäretkelle, ja näin sitten pehmittelin viime keväänä erästä asialle vihkiytynyttä ystävääni ottamaan minut mukaani syysmetsään sienestämään. Koska en kerää enkä käytä syötäviä sieniä, kerroin, että minusta ei olisi hänen kanttarelli- eikä suppilovahveroapajillensa kilpailijaa, mutta olisin todella iloinen, jos pääsisin hänen mukaansa syysmetsään sienestämään myrkkysieniä. Se päivä koitti. Ystävät osaavat olla todella ihania.

Pääsin siis tänä syksynä tämän kokeneen konkarisienestäjä-ystäväni mukaan syksyiseen sienimetsään, mutta takasiko tämä huippu-oppaanikaan sitä, että löytäsin tämän himoitsemani myrkyllisen ja jo pakkomielteeksikin muuttuneen veriseitikin? Metsäretket ovat aina ihania, ja juurikin hyvässä seurassa, mutta tällä kertaa halusin voimaannuttavan luontoretken lisäksi ihan oikeasti löytää tuon jo harvinaiseksi epäilemäni punaisen veriseitikin.

Veriseitikkien metsästys alkaa

Koska en ole aikaisempina vuosina lähtenyt merta kauemmas kalaan, tänä syksynä suuntasimme kauemmas ulapalle. Lähdimme tällä kertaa siis metsästämään sieniä Tampereen naapurikuntaan Lempäälään ja sen reheville metsämaille. Toiveikkaana ajattelin, että tällä kertaa ruoho voisi olla vihreämpää aidan toisella puolella, siis tuossa meidän naapurikunnassamme.

Koska en ole koskaan onnistunut löytämään veriseitikkiä, olen googlannut sen kuvia ja kasvupaikkoja. Veriseitikki on veren tai karmiininpunainen, hattu laakea, heltat veren väriset ja jalka karmiininpunainen. Veriseitikin voi löytää kosteasta kuusikosta, sammaleisesta maastosta, sieltä missä suppilovahverotkin viihtyvät. Näin netissä kerrottiin. Tämä oli hyvää tietoa, sillä ystäväni etsii juuri näitä herkullisia suppilovahveroita ja minä tätä myrkyllistä veriseitikkiä eli samat maastot olivat meillä molemmilla mielessä.

Valmistelut sienimetsälle alkoivat. Hyvän asustuksen lisäksi tärkeää oli myös hyvät eväät. Minä tykkään erityisesti syödä, joten reppuni oli jotakuinkin täynnä ruokaa. Kun valmistelut oli kunnossa, ei muuta kuin menoksi ja auton nokka kohti Lempäälää.

Automatkallamme minun ei tarvinnut muuta kuin unelmoida näistä ihanan punaisista veriseitikeistä, sillä tämä ystäväni tiesi tarkalleen minne hän autonsa ajoi. Ensimmäiseen etappiin päästyämme olin varma, että juurikin Lempäälässä olisi veriseitikkejä, ihan jopa paljon, ja jopa vähän siitäkin vielä enemmän. Niin hyvältä, ja vielä vähän Tampereen metsiä paremmalta, kaikki Lempäälän metsät silmissäni näyttivät.

Tästä tämä veriseitikkien metsästys ja poiminta sai sitten luvan alkaa, niin lupaavalta tämä päivämme alkoi meille näyttäytymään.

Syksyinen metsä osaa olla kaunis, mutta löytyykö niitä veriseitikkejä?

Maastot vaihtelivat, metsä oli hurmaava, erilaisia ja näköisiä sieniä näkyi mättäällä jos toisellakin, tunnelma oli satumainen. Astelimme syvemmälle metsän sisälle. En bongannut vielä tässä vaiheessa veriseitikkejä, mutta koska olimme juuri aloittaneet sienestämisen, ei ollut syytä huolestua.

Vilkaisin tässä kohtaa tämän himosienestäjä-ystäväni päreiseen sienikoppaan. Se alkoi jo ihan tällä ensimmäisellä etapilla iloisesti täyttyä, ja minusta alkoi jotenkin tuntua siltä, että tämän metsäosuuden nimi oli ihan oikeasti Suppilovahverometsä.

Itse kävelin pitkin mättäitä ja asentoni oli pääasiassa pystyssä. Ystäväni oli koko aja kumarassa, siis kädet siellä maassa. Päätin kumminkin pitää uskoni räikeistä veriseitikeistä. Niitä löytyy, niitä löytyy… jaksa vain uskoa, toistelin itselleni.

Mättäillä surffaillessani löysin kaikkea kaunista ihmeteltävää ja kuvattavaa luonnosta, ja ajattelin, että ehkäpä silmäni ei vielä olleet tässä vaiheessa tarkentuneet maaston runsaiden sävyjen melskeessä eivätkä siis voineet erottaa piilottelevia veriseitikkejä.

Kuluihan se minun aikani näinkin. Ei merkkiäkään veriseitikeistä, mutta kuvattavaa kyllä kiitettävästi riitti. Tykkään ottaa kuvia, joten viihdyin senkin vuoksi itsekseni metsässä. Ystäväni oli täyttämässä kykkysillään sienikoriaan emmekä edenneet alueelta pois. Vähän tämä söi minua, näin totuuden nimissä, mutta päätin olla positiivinen ja antaa kateuden tunteiden pysyä loitolla.

Siinä tallustellessani löysin pienen, söpön lammen ja ihanan kaatuneen kelon.

Kyllä siellä metsässä pilkisteli mättäällä jotain punaistakin, minun lisäkseni. Nyt aloi mieleni vipistä, kenties maailman upeimpia veriseitikkejä, ja vieressä lisää veriseitikkejä, ja taas tuolla lisää… Nyt tuli kiirus.

Ihminen osaa olla joskus ihan outo. Kun luonto tarjoaa jotain näin kaunista katseltavaa aivan kertakaikkisen upealla tarjottimella, sitä osaa olla silleen vähän (lue todella) pettynyt; ei ilon hihkaisua, ei huokausen huojentavaa puhallusta, ei valloittavan hymyn pirskahdusta. Ihan vaan ihmisen perusilme ja vilkaisu ystävään päin, etten itse ole eksynyt. Tätä on olla ihminen…

Kieltämättä aloin jo näyttää veriseitikiltä.

Veriseitikkejä ei ole löytynyt, mutta metsästys jatkuu

Päätimme vaihtaa metsää. Autolle saavuttuamme ehdotin ruokataukoa, koska ruoka helpottaa oloa. Söin ihan kaikki evääni, ystäväni ei tarvinnut niin paljon helpotusta kuin minä. Kahvit auttoivat eniten. Edellisenä päivänä olimme Houpin kanssa leiponeet suklaamuffinseja, joista jäi suklaa vahingossa pois, mutta joka sai suklaansa, kun viime tingassa sain livautettua suklaan palat paistuvien muffinsien sekaan. Sinne meni eikä tämä reseptin oikaisu vaikuttanut makuun. Tässä näitä helpotuksen kruunaavia herkkuja sitten on.

Ja tässä ensimmäisen etapin saaliit, tuo tyhjä muovipussi on minun (ellet jo tunnistanut…).

Etappi 2, etappi 3 , etappi 4

Auto pärähti käyntiin ja vaihdoimme paikkaa. Etappilla 2 himosienestäjä-ystäväni kori täyttyi äyräitä myöten, vaikka aikaisemmat sienet jätimme autolle. Minä se kuvailin jälleen uskomatonta luontoa (kun muutakaan mukavaa ei kohdalleni ilmaantunut). Onhan tuo kuvaaminenkin kivaa, kuten tuossa jo aikaisemminkin sitä hehkutin.

Tässä kohtaa kerroin himopoimija-ystävälleni tunteestani, joka minulla oli voimistunut vuosi vuodelta. Nyt se tunne tuntui jo ihan vahvalta ja oikealta. Se tunne oli sellainen, että koin, että minun ei ollut tarkoitettu jostain kumman syystä menestyä näissä sienimetsästysjutuissa.

Senkin hänelle kerroin, että olen tuossa äskeisellä mättäällä istuessani uudestaan googlannut veriseitikin esiintyvyyden ja tullut siihenkin tulokseen, että netissä on kaikenlaista tietoa, joka ei välttämättä pidä paikkansa. Ei pidä paikkaansa esim. se, että veriseitikki on Suomessa paikoin jopa yleinen. Ei pidä paikkaansa. Olen aikaisempina vuosina jopa mulinut kenkäni märäksi, ja jokaisella sienireissullani olen aina tullut kotiin muovipussi tyhjänä.

Olen siis tästä johtuen sitä mieltä, että veriseitikki esiintyy siis hyvin harvoin yhtään missään tai se on niin hyvä piiloutumaan, että sitä ei edes silmälasit päässä keskellä päivää voi nähdä. Tätä mieltä olen. Ja olen kyllä niitä etsinyt. Että kokemuksella puhun ja tämä on totta.

Huutoja Universumille

Universumi osaa kyllä yllättää. Se osaa kuulla, kun jaksaa huutaa ja huutaa. Minut kuultiin, siellä isossa metsässä, näiden huutavien vuosien jälkeen, vähän säälien. Sitten se tapahtui.

Universumi asetti minun, tamperelaisen veriseitikin metsästäjän, eteen yhden punaisen suomalaisen metsien ihmeen, siihen keskelle isoa metsää, suoraan keltaisten saappaideni eteen.

Sen suuren ihmeen ja säälisienen nimi oli: VERISEITIKKI.

Oma vereni seisahtui, tarkistin googlen monista kuvista sienen lakin, helttojen, jalan muodon sekä nostin katseeni taivaaseen sekä tarkastin myös ympäristön, jonka jälleen googlasin senkin, että se olisi ihan oikea kasvupaikka tälle ihme-sienelle. Kaikki täsmäsi. Olin löytänyt oikean veriseitikin etappi 3:lta, aikaa oli kulunut 2h 32min, rukoukseeni oli vastattu.

Yleisesti ottaen kun löydät yhden sienen, sen lähellä on usein muitakin saman lajin sieniä. Muutaman saman näköisen pienen sienen näin tämän yksilön lähellä ja poimin ne hyvin mielelläni mukaani.

Saaliini oli kumminkin hyvin laiha enkä tämän jälkeen löytänyt lisää veriseitikkejä. Näillä muutamalla yksilöllä ei värjätä lankakeriä, mutta neljän tunnin metsässä vietetyn ajan jälkeen koin kumminkin tyytyväisyyttä, että olin löytänyt tämän veriseitikin, jonka yleisyyttäkin olin jo kyseenalaistanut.

Veriseitikkejä on siis täällä Pirkanmaallakin ja aion vielä tänä syksynä lähteä uudestaan metsästämään niitä. En ota paineita, vaikka en niitä onnistuisi seuraavalla kerralla löytämään, kohdallani taitaa olla vain parasta tyytyä samoilemiseen raikkaissa ja kauneissa metsissä ja nauttia siitä. Toisaalta voisin myös laajentaa sienilajien poimintaa esim. verihelttaseitikkeihin, joista saa myös punaista väriä, sitäkin harkitsen. Aion siis ottaa rennosti.

Veriseitikkejä löytyy, jos löytyy, mutta kyllä niitä siis oikeasti olemassa on. Minä pidän puretetut villalankani valmiina sitä päivää varten, kun sitten joskus löydän niitä hieman enemmän.

Ihania syksyisiä sieniretkiä toivotellen, Tuija